Kirjoitan täällä opinnäytetyötäni meditaation ja luovuuden yhteyksistä. Kirjoitan, on aika optimisten arvio siihen nähden, että viimeisin postaus on marraskuulta. Pidin pienen joululoman ja sieltä palatessani en enää kirjoittanut.
Syitä on monia. Suurin syy on kuitenkin pelko.
Minua pelotti. Ja pelottaa.
Koska pelko yrittää ottaa egoillen otetta tästäkin kirjoituksesta, annan sen puhua sulkujen sisällä, jottei se kokonaan hiljennä minua.
Asuin sillon Intiassa orpokodissa. Olin töissä koko ajan. En tietenkään aktiivisesti työn touhussa, mutta koko ajan olin lasten saatavilla ja kanssa. Se oli antoisaa ja uuvuttavaa. Pidin viikon oman loman. Menin erääseen ashramiin opiskelemaan joogaa ja tekemään omaa harjoitusta. Menin myös kirjoittamaan opinnäytetyötä; olihan paikassa kattava meditaatiota käsittelevä kirjasto.
Jotain tapahtui. Ashramin yhteydessä oli Adi Sankaran synnyinkoti. Opettajani suositteli meditaatiota Sankaran synnyinhuoneessa, siellä vallitsevien erityisten energioiden vuoksi. Meditoin paljon tuon loman aikana. Ajattelin, että voisin käydä piipahtamassa huoneessa pienen meditaation verran jossakin välissä.
En yleensä ole mikään "erityiset energiat leijailevat täällä" -tyttö. Ennemminkin vältän kaikenlaista huuhaata, mikä meditoinnin ympärillä pyörii. En tykkää diskurssista, joka rajaa meditaatiota harjoittavat omissa sfääreissään leijaileviin hippeihin ja sulkee ulkopuolelleen kaikki maailmassa kiinni olevat kyynikot, realistit ja muut normaalit ihmiset. Meditaatio hyödyttää kaikkia. Meditoivan ihmisen ei tarvitse uskoa mihinkään ja saa uskoa mihin tahansa.
Minä en usko siihen, mitä minulle tapahtui ja selitän sitä itselleni jatkuvasti järkeistettävään muotoon.
(Nyt tekee mieli lopettaa kirjoittaminen ja tehdä jotakin muuta. Osaan aavistaa tiettyjen, minulle tärkeiden ihmisten reaktion tähän tekstiin ja se ei näytä kauniilta.)
Ensimmäisen kerran, kun astuin huoneeseen, putosin polvilleni. Minulla ei ole tapana kumartaa henkisiä opettajia. Nyt en kuitenkaan joutunut pohtimaan. Tipahdin meditaatioon helposti ja luontevasti, kuin asetettuna. Sain vastuksia kysymyksiin, joita en edes osannut kysyä. Enkä nyt puhu mistään epämääräisistä sisäisistä oloista, vaan suorista neuvoista ja kehotuksista. Vietin siitä eteenpäin huoneessa aikaa päivittäin. Itkin ja nauroin. Aikakäsitykseni katosi. Olen yleensä hyvin tietoinen meditaatiossa viettämästäni ajasta. Saatoin istua Sankaran synnyinhuoneessa 45 minuuttia, kun meinasin piipahtaa. Meditoin, tai ehkä kävin keskustelua (kuulostaapa kamalalta ja taikauskoiselta), päivällisen ohi. Ja palasin aina takaisin.
(Ajattelen ihmisiä, jotaka nauravat. Minä nauraisin. En päin naamaa kuten muutama ystävä, mutta myöhemmin kotona. Eihän tässä ole mitään järkeä.)
Omaa harjoitustani, joka sisälsi meditaatiota ja vapaata liikettä, alkoi tahdittaa keväälle suunniteltuun esitysteokseen tulevat vastaukset. Tarkoitukseni oli katsoa, mitä tapahtuu, kun ensin meditoin, sitten liikun ja lopuksi kirjoitan nousseita ajatuksia ja kokemuksia ylös. Sain tietää, että teoksen teemaksi tulee Shivan tanssi. Siis sen sinisen hindujumalan... Olin päättänyt, että annan kaiken tulla paperille ja teokseenkin. Kaiken, mitä tämä meditaation ja liikkeen yhdistäminen tuottaa.
Ongelmaksi muodostuikin vaan se, että
meditaatio ei toiminut, kuten olin odottanut.
Tuli pelottavia, ei-järkevän tuntuisia ideoita. Sellaisia, joita en tunnistanut itselleni ominaiseksi ilmaisuksi tai omiksi ajatuksikseni. Pelotti jatkaa. Pelotti kertoa tästä kaikesta. Tunnollisena jatkoin, mutta valitsin tarkoin, kenelle kerroin. Näin jatkoin keväälle saakka. Muutimme Suomeen, tein sen teoksenkin. Se kertoi tuhosta ja lopulta kai eniten omasta itsestäni. en ole tehnyt ikinä mitään niin paljon itseni näköistä, vaikka kaikki näennäisesti tuli jostain muualta kuin omasta järkeilystäni.
Harjoitin ja harjoittelin säännöllisesti, pidin päiväkirjaa, luin kirjallisuutta ja tein muistiinpanoja huomattavan paljon. Mutta en kirjoittanut blogiin sanaakaan, koska pelotti. Miten kirjoitan ammattikorkeaan työtä, jossa juttelen shivan vanhan inkarnaation kanssa, saan "tyhjästä" ehdotuksia käyttää vaikkapa matonkuteita esitysmateriaalina? Ja minä tottelen. Tietämättä, mitä ja miksi. ...ja kuinka se kaikki käy jollain kummallisella tavalla kuitenkin lopulta järkeen.
En todellakaan tiedä, miten se tehdään salonkikelpoisesti ja kaikki kriteerit täyttäen.
Koska en halua jättää leikkiä kesken ja valmistuminenkin lähenee, ryhdyn kirjoittamaan sitä nyt. Luotan prosessiin ja annan pelon osallistua, jotta se ei halvaannuta minua uudelleen.
Positiivisen paineen lisäämiseksi teen vielä juhlallisen lupauksen, että huomisesta alkaen kirjoitan opinnäytetyötä ainakin yhden postauksen päivässä. Tervetuloa lukemaan ja osallistumaan :)
