sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Saan vauvan!


Olen raskaana. Odotan yllätysvauvaa, joka syntyy hieman ennen kuin esikoinen lähtee koulutielle. Pyytämättä ja yllätyksenä ihana tuleva jälkikasvuni ilmestyi kuvaan juuri kun valmistuin unelma-ammattiini ja olisi aika alkaa tosissaan rakentaa uraa. Nyt jäänkin kotiin kesästä eteenpäin, tietenkin. Niin naiset tekevät, kun vauva syntyy.


Lue ensin pieni präntti:
Tämä bloggaus ei ole hyökkäys kotiäitejä kohtaan. Olette enimmäkseen upeita ja teidän valinta olla kotona lasten kanssa on täysin hyväksyttävä ja perusteltu ja hyvä. Lisäksi teidän vuoksi saan tehdä kivoja töitä teidän ja teidän lasten kanssa!



Tänään naistenpäivänä on ajankohtaista tiedostaa, että tämä tuleva vauva vaikuttaa ihan eri tavalla minuun kuin lapsen isään. Mies voi toki toimia sankari-isänä ja jäädä kotiin jossain vaiheessa jakamaan vanhempainvapaata ja sallia minulle oman elämän elämisen. …eikun?

Näinhän se toistaseksi tuntuu näyttäytyvän kun puhutaan jaetusta vanhemmudesta.

Tämän piltin tapauksessa olemme sillä tavalla onnekkaita, että hullunkurisen perheemme sisäinen logiikka ei monellakaan mittarilla noudattele asenneympäristön määrittelemää logiikkaa. Olemme tottuneet järjestämään monet asiat vähän eri tavalla ja sietämään omaa erilaisuuttamme.

Mutta ihan totta. Käsi ylös, jos ensimmäinen reaktio tekstin ekaan kappaleeseen oli, että “Miten sä ajattelet uraa, vaikka saat vauvan?!” Se nimittäin on ensimmäinen oma reaktioni. Siis ikiomiin ajatuksiini.

Vähän kielletyltä se tuntuu. Ystäväni kauhistui, kun puhuin asiasta. Nythän olisi lupa vähän höllätä, ottaa iisisti, nauttia muuttuvasta kehosta ja muistella, miten pienen vauvan kanssa ollaan. Jos minä päivä päivältä punkeroituvan olemukseni kanssa suunnittelen tulevaisuutta yrittäjänä, kehitän uusia konsepteja, markkinoin ja verkostoidun, niin se on tietenkin vielä ihan ookoo. Eihän työssäkäyvä nainen nyt mikään uutinen maailmalle ole.

Mutta nyt tulee pahin! Mietin jo, miten voisin joustavasti, ihanpikkuvauvaihoiholla –ajan jälkeen siirtyä osittain työelämään. Tämän ääneen pohtiminen aiheuttaa mykistyneitä katseita ja sen jälkeen monisanaisia kommentteja. Nyt ei kuulu miettiä tällaista. Aivan kuin en rakastaisi tätä lasta.

Naiseus näyttäytyy tämän hetken keskustelussa uhrautumisen maisemassa. Joko uhraat vauvahaaveet ja pärjäät työelämässä tai uhraat työelämän vähintään pariksi vuodeksi ja keskityt luonnonjärjestyksen mukaiseen elämään, jossa katoat kotiin vaihtamaan vaippaa.

Itse olen kivuliaasti ja sisäisen sodankäynnin myötä päätynyt uhraamaan toiveeni siitä, että miellyttäisin valinnoillani ympäristöä. Se on välillä ikävää. Olisi tavallaan ihanaa olla kaikesta samaa mieltä kaikkien kanssa. Sen sijaan olen valinnut miellyttää itseäni ja pitää huolta rakkaimmista ilman naisuhrimallin perintöä tyttärelleni ja tulevalle jälkikasvulle.

Pyhä naiseus kiteytyy pyhään äitiyteen ja sitä kautta sellaiseen “jokainen nainen on jonkun, äiti, vaimo, tytär, sisko” –nonsenseen, joka pitää yllä ikuisia rakenteita miesten ylemmästä ihmisyydestä, jossa hyvät miehet kuitenkin kunnioittavat alempiaan, joita kohtaan voisivat olla ihan paskojakin.

Suurimmassa osassa maailmaa naiset haaveilevat näin triviaaleista ongelmista kuin yleisen asenneilmaston lievä nuivuus. On tärkeää katsoa yli rajojen ja nähdä kuinka valtavan paljon ihmisoikeustyötä naisten aseman parantamiseksi on tehtävänä ympäri maailmaa.

Suomessa on syytä juhlia sitä, että naiseuteen mahtuu muutakin kuin synnyttäminen, lastenhoito ja julkinen hiljaisuus. Juhlittaisiinko sitä vaikka tekemällä rohkeasti omia valintoja ja puhumalla niistä ääneen myös toistemme kohoilevien kulmakarvojen edessä? Kokemuksen syvällä rintaäänellä lupaan, että ympäristö mukautuu hyvinkin erilaisiin valintoihin, kunhan ensin hieman sulattelee.

Vauva muuten potkaisi tällä viikolla niin, että tuntui jo mahan läpi!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Uskalluksesta, itsekkyydestä


Varasin lentoliput yhdelle. Joulukuun alussa Delhiin, tammikuussa takaisin Helsinkiin. Itkin.

Entisenä paniikkihäiriöisenä rinnan ympäri kiertävä puristus tuntui harmittavan tutulta. Voisi luulla, että olen tekemässä jotain kurjaa ja vastentahtoista. No en ole. Olen toteuttamassa yhtä suurta unelmaa.

Lennän Delhiin, sieltä junalla tai toisella lennolla Keralaan. Ensin vietän neljä viikkoa joogan ja meditaation opekoulutuksessa, ja päälle vielä viikon Intian kotikylässäni Kakkurissa, kodissani Sukrithamissa.

Pelottaa. Hirvittää. Kauhistuttaa.

Aluksi kokeilin tuttuun tapaan näiden tunteiden heittämistä syrjään. Tästähän kuuluu nyt olla innoissaan! Jännästi ei toiminut... Vedin henkeä ja hyväksyin. Ja aloin ottaa selvää, mikä tässä nyt pelottaa.

Kaikista pelottavinta on, että tämä matka on minun matkani. Lähden itseni vuoksi. Ammattitaidon kartuttamisen, seikkailunhalun ja koti-ikävän vuoksi. Paha vaan, että täällä Suomessakin on koti ja ihmiset, joille koen olevani vastuussa valinnoistani, ja olenkin. Juuri nyt päässä jyllää kuinka tällainen itsekäs matka paljastaa mun tosiasiassa olevan huono äiti-vaimo-tyttöystävä-ystävä-tytär-sisko-miniä-täti-mikävaan.

Pelottavinta onkin seistä tämän valinnan takana, kaikkien näiden tunteiden kanssa ja kaikkien ihmisten edessä. Olla leikkimättä, ettei tässä mitään. Että ei sillä väliä, että en tapaa tytärtäni viiteen viikkoon; että jätän ihmisiä odottamaan ja oletan että saan palata syliin, kun saavun takaisin; että Suomi menisi jotenkin pauselle sillä aikaa, kun minä vähän toteutan itseäni.

Ihan totta. Niin tärkeää minulle on toteuttaa itseäni, että lähden. Jokin aika sitten en olisi mitenkään uskaltanut lähteä, koska omien tarpeiden myöntäminen tuntui pelkästään kielletyltä. Se kai tekee minusta rohkeamman, että nyt on toisin. Se tekee minusta myös itsekkäämmän. Ja joskus itsekkyys on tarpeen. Se on loistavaa lääkettä katkeroitumiseen ja välttämätöntä, jos aikoo oppia kuulemaan itseään.

Pelottavimmat, hulluimmat ja itsekkäimmät teot ovat olleet tähän saakka elämäni parhaita päätöksiä: naimisiinmeno parikymppisenä, uran vaihtaminen juuri kun olin valmistumassa varmaan ammattiin, yrittäjäksi ryhtyminen, vanhemmuus, ihmissuhteet, jotka ovat itselle oikein... ja se, että asuin viime talven Intiassa.

Joskus itsekkyys on sitten vain sitä itseään: rumaa, toisten tahtoa jyräävää vyörymistä. Koska pelkään sitä niin paljon, olen jättänyt kokematta ja kokeilematta monia asioita ja jättäytynyt enemmin jyrätyksi kuin kuunnellut itseäni. No more! Tartun tähän ongelmaan, kuten postmoderni elämäntuskahippi ainakin ja aloitan itsekkyyscoaching-asiakkaana ensi viikolla. Ihana Lupa olla minä -Sari ottaa asiakseen autaa mua tunnistamaan terveen ja ruman itsekkyyden toisistaan ja toimimaan ensimmäisen kanssa, toivottavasti ilman tunnontuskia :)

Nyt keitän ison mukillisen mausteista chaita ja haaveilen unelmieni matkasta niin hyvällä omatunnolla kuin vain osaan.

Unelmia ja uskallusta!

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Pelosta, lopettamisesta, opinnäytetyöstä


Kirjoitan täällä opinnäytetyötäni meditaation ja luovuuden yhteyksistä. Kirjoitan, on aika optimisten arvio siihen nähden, että viimeisin postaus on marraskuulta. Pidin pienen joululoman ja sieltä palatessani en enää kirjoittanut.

Syitä on monia. Suurin syy on kuitenkin pelko.

Minua pelotti. Ja pelottaa.

Koska pelko yrittää ottaa egoillen otetta tästäkin kirjoituksesta, annan sen puhua sulkujen sisällä, jottei se kokonaan hiljennä minua.

Asuin sillon Intiassa orpokodissa. Olin töissä koko ajan. En tietenkään aktiivisesti työn touhussa, mutta koko ajan olin lasten saatavilla ja kanssa. Se oli antoisaa ja uuvuttavaa. Pidin viikon oman loman. Menin erääseen ashramiin opiskelemaan joogaa ja tekemään omaa harjoitusta. Menin myös kirjoittamaan opinnäytetyötä; olihan paikassa kattava meditaatiota käsittelevä kirjasto.

Jotain tapahtui. Ashramin yhteydessä oli Adi Sankaran synnyinkoti. Opettajani suositteli meditaatiota Sankaran synnyinhuoneessa, siellä vallitsevien erityisten energioiden vuoksi. Meditoin paljon tuon loman aikana. Ajattelin, että voisin käydä piipahtamassa huoneessa pienen meditaation verran jossakin välissä.

En yleensä ole mikään "erityiset energiat leijailevat täällä" -tyttö. Ennemminkin vältän kaikenlaista huuhaata, mikä meditoinnin ympärillä pyörii. En tykkää diskurssista, joka rajaa meditaatiota harjoittavat omissa sfääreissään leijaileviin hippeihin ja sulkee ulkopuolelleen kaikki maailmassa kiinni olevat kyynikot, realistit ja muut normaalit ihmiset. Meditaatio hyödyttää kaikkia. Meditoivan ihmisen ei tarvitse uskoa mihinkään ja saa uskoa mihin tahansa.

Minä en usko siihen, mitä minulle tapahtui ja selitän sitä itselleni jatkuvasti järkeistettävään muotoon.

(Nyt tekee mieli lopettaa kirjoittaminen ja tehdä jotakin muuta. Osaan aavistaa tiettyjen, minulle tärkeiden ihmisten reaktion tähän tekstiin ja se ei näytä kauniilta.)

Ensimmäisen kerran, kun astuin huoneeseen, putosin polvilleni. Minulla ei ole tapana kumartaa henkisiä opettajia. Nyt en kuitenkaan joutunut pohtimaan. Tipahdin meditaatioon helposti ja luontevasti, kuin asetettuna. Sain vastuksia kysymyksiin, joita en edes osannut kysyä. Enkä nyt puhu mistään epämääräisistä sisäisistä oloista, vaan suorista neuvoista ja kehotuksista. Vietin siitä eteenpäin huoneessa aikaa päivittäin. Itkin ja nauroin. Aikakäsitykseni katosi. Olen yleensä hyvin tietoinen meditaatiossa viettämästäni ajasta. Saatoin istua Sankaran synnyinhuoneessa 45 minuuttia, kun meinasin piipahtaa. Meditoin, tai ehkä kävin keskustelua (kuulostaapa kamalalta ja taikauskoiselta), päivällisen ohi. Ja palasin aina takaisin.

(Ajattelen ihmisiä, jotaka nauravat. Minä nauraisin. En päin naamaa kuten muutama ystävä, mutta myöhemmin kotona. Eihän tässä ole mitään järkeä.)

Omaa harjoitustani, joka sisälsi meditaatiota ja vapaata liikettä, alkoi tahdittaa keväälle suunniteltuun esitysteokseen tulevat vastaukset. Tarkoitukseni oli katsoa, mitä tapahtuu, kun ensin meditoin, sitten liikun ja lopuksi kirjoitan nousseita ajatuksia ja kokemuksia ylös. Sain tietää, että teoksen teemaksi tulee Shivan tanssi. Siis sen sinisen hindujumalan... Olin päättänyt, että annan kaiken tulla paperille ja teokseenkin. Kaiken, mitä tämä meditaation ja liikkeen yhdistäminen tuottaa.

Ongelmaksi muodostuikin vaan se, että

meditaatio ei toiminut, kuten olin odottanut.

Tuli pelottavia, ei-järkevän tuntuisia ideoita. Sellaisia, joita en tunnistanut itselleni ominaiseksi ilmaisuksi tai omiksi ajatuksikseni. Pelotti jatkaa. Pelotti kertoa tästä kaikesta. Tunnollisena jatkoin, mutta valitsin tarkoin, kenelle kerroin. Näin jatkoin keväälle saakka. Muutimme Suomeen, tein sen teoksenkin. Se kertoi tuhosta ja lopulta kai eniten omasta itsestäni. en ole tehnyt ikinä mitään niin paljon itseni näköistä, vaikka kaikki näennäisesti tuli jostain muualta kuin omasta järkeilystäni.

Harjoitin ja harjoittelin säännöllisesti, pidin päiväkirjaa, luin kirjallisuutta ja tein muistiinpanoja huomattavan paljon. Mutta en kirjoittanut blogiin sanaakaan, koska pelotti. Miten kirjoitan ammattikorkeaan työtä, jossa juttelen shivan vanhan inkarnaation kanssa, saan "tyhjästä" ehdotuksia käyttää vaikkapa matonkuteita esitysmateriaalina? Ja minä tottelen. Tietämättä, mitä ja miksi. ...ja kuinka se kaikki käy jollain kummallisella tavalla kuitenkin lopulta järkeen.

En todellakaan tiedä, miten se tehdään salonkikelpoisesti ja kaikki kriteerit täyttäen.

Koska en halua jättää leikkiä kesken ja valmistuminenkin lähenee, ryhdyn kirjoittamaan sitä nyt. Luotan prosessiin ja annan pelon osallistua, jotta se ei halvaannuta minua uudelleen.

Positiivisen paineen lisäämiseksi teen vielä juhlallisen lupauksen, että huomisesta alkaen kirjoitan opinnäytetyötä ainakin yhden postauksen päivässä. Tervetuloa lukemaan ja osallistumaan :)

perjantai 1. elokuuta 2014

Om Nama Shivaya - jokapaikanmantra

Mantran toistaminen on tehokas tapa meditoida tai laskeutua meditaatioon. Aloitan ja lopetan päiväni mantralla. Jotkut meditoivat oman mantransa kanssa läpi päivän. Itse tykkään palauttaa haahuilevan tai kyllästyneen mielen hetkeen toistamalla matraa vaikkapa kotitöitä tehdessä tai valmistautuessa rasittavalta tuntuvaan työjuttuun.



Tällä hetkellä toistan säännöllisesti kolmea eri mantraa. Tämä jokapaikanmantra, kuitenkin, on sellainen, joka sopii joka tilanteeseen, joka ei kaipaa ympärilleen mudria, malaa, tai muita kommervenkkejä ja joka on helppo oppia. Tämä on ensimmäinen mantra, jonka oma opettajani ensimmäisen opetustapaamisen jälkeen minulle antoi.

Om Namae Shivaya

"Käännyn omaan totuuteeni, käännyn oman sisäisen itseni puoleen"

Koska Tantra ajattelee, että kaikki tieto asuu jokaisen sisällä, on sisäänpäin kääntyminen olennaista. Om Namae Shivaya - mantran toistamisen ajatellaan tuhoavan tietämättömyyttä ja laajentavan tietoisuutta.

Jos ajatellaan, että kaikki olennainen löytyy itsen sisältä, ei tantraa voi pitää hengellisenä etsimisenä, samalla tavalla kuin monesta henkisestä tiestä ajatellaan. Se ei ole muutoshakuista. Tantran kohdalla löytäminen ei ole tavoite, vaan harjoittaminen. Mantran toistaminen on sisällämme olevan valon paljastamista, vähän kuin siivous- tai raivaustyötä.

Valon tai tiedon tai miten ikinä tahdomme sitä kutsua, tiellä on mieli. Mieli on pullollaan tunteita ja ajatuksia jotka pyörittävät mieltä, miten huvittaa. Mieli ei yleensä ole mitenkään riemuissaan osallistumassa meditaatioon. Se kieltäytyy ehkä yhteistyöstä, koska sitä pelottaa olla hiljaa. Mantra antaa mielelle kohteen, johon keskittyä... Ainakin välillä. Mantra pitää mielen poissa pahanteosta.

Kun kokeilet mantraamista, aloita niin pienestä, ettet kehtaa väittää itsellesi, ettei siihen ole aikaa. Viisi minuuttia aamuisin on yleensä hyvä. Ota avuksi alla oleva video.

  • Istu risti-istuntaan selkä suorana (tai jos risti-istunta tekee pahaa, istu tuolilla).
  • Istu rennossa, mutta aktiivisessa asennossa.
  • Pyri valitsemaan rauhallinen paikka, jonka voit varata meditaatiolle.
  • Kun mieli lähtee poukkoilemaan tai ajelehtimaan
    • anna sen mennä ja tarkkaile ulkopuolisena, kuin katsoisit elokuvaa.
    • huomioi, että mielen luonne on ajatella; älä ole liian ankara, vaan yritä ymmärtää sitä.
    • palauta karannut mieli rauhassa ja rakkaudella keskittymään mantraan.




Mantran toistamisen jälkeen, istu hiljaa, silmät suljettuina ja tarkkaile.

Namaste <3

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Kaikki kiva kielletty

Terveisiä mökkilomalta! Helle kärventää ihanasti ja järvi kutsuu 28-asteiseen kylpyyn En nyt kuitenkaan kirjoita loman ihanuudesta, vaan reippaasti otan blogitekstiin saman negatiiviisen kulman, joka näinä hellepäivinä päätäni on hallinnut.

Olen ongelmatapaus. Minulla on ihan aina flunssa, vaikka olen ihan terve. Lääkärit määräävät pari kertaa vuodessa, kun vaivaudun vastaanotolle, yleensä antibiootteja. Koska olen verikokeiden perusteella aina terve, ei minua ole otettu tosissaan oikeastaan koskaan. Muistan olleeni flunssassa häiritsevän paljon ainakin ala-asteelta saakka. Niistin aina. Nykyään saan flunssan kerran tai kaksi kuussa. Jatkuva kierre on aiheuttanut infektioastman, joka todettiin muutama vuosi sitten. Sittemmin lääkkeiden avula hengittäminen sujuu pahimmankin flunssan jyllätessä.

Tänä kesänä tuli itku, kun suuntasin yksityisvastaanotolle harvinaisen tiukassa istuvan flunssan kanssa ja lääkäri vilkaisi kurkkuun sillä valitin erityisen kovasta kurkkukivusta ja määräsi yskänlääkettä. Yskää minulla ei ollut.

Löysin onnekseni lopulta lääkärin, jota kiinnosti ja joka otti tosissaan, määräsi laajoihin kokeisiin ja suositteli painostamaan kunnalliselta puolelta erikoislääkärilähetteen, jos mitään ei löydy. Muutama viikko sitten minusta otettiin huomattava määrä verta. Tulokset sain viikko sitten: ei poikkeavaa. Aloin itkeä puhelimeen. Olin niin toiveikas, että jotain olisi löytynyt. jotain selittävää sille, miksi perusterve on sairas.

Kuten sopivaa on, koin epäonnistuneeni ihmisenä ja käytin loppupäivän googlaillen itseäni terveeksi. Pintapuolisten tutkimusteni perusteella tein listan kielletyistä aineista.


Liha on pudonnut ruokavaliosta jo aiemmin, joten saanko esitellä uuden minän: viljaton ja sokeriton vegaani. Huh! Näillä mennään nyt ainakin muutama kuukausi ja katsotaan, tapahtuuko flunssailulle jotain.

Lähdin lähes saman tien päätöksenteon jälkeen mökille äidin ja siskon perheen kanssa. Olen ollut lähinnä ärsyyntynyt ja äkäinen. Ai miksi?

Eniten tiukkaa tekee kahvin kanssa. Joka päivä käyn kiivasta sisäistä dialogia siitä, jos joisin ihan vaan pari kuppia. Kahvi on muutenkin vähiten paha noista kaikista pahoista. Rakastan hauduttaa tuoretta minttua yhdessä vadelmanlehtien kanssa, mutta jokainen kahvinjuoja tietää, ettei sillä ihan samaa vaikutusta ole kuin tuplaespressolla.

No, sokeriakin tekee mieli. Ärsyttää nakertaa omenaa, kun muilla on lettukestit käynnissä. Kaikessa on sokeria. Kaikessa. Tekee mieli sitä. Koko. Ajan.

Äiti unohtaa neljätoista kertaa päivässä, että jossain on jotain. Tarjoaa suklaata tai kahvia tai juustovoileipää. Eilen oli lasten karkkipäivä ja Penni tuli auliisti tarjoamaan omistaan. Hyvä äiti ärisi vastaukseksi.

Sitten, kun ajattelen, niin täällä on huomattavan paljon helpompaa kuin Helsingissä. En uskalla edes ajatella, miten hurmaava ravintola-asiakas minusta tällä kieltolistalla tuleekaan. Ja terassiskumpat! Sangriakannu bileissä. "Vettä kiitos".

Illalla siskon pojat tulivat frisbee-golfaamasta mukanaan hampurilaisaterian jämät. Nuhjaantuneisiin ranskalaisiin oli ripoteltu jotain maustesekoitusta, joka tietenkin sisälsi sokeria ja vehnää. Harmitti aivan huomattavan paljon. Siis kylmät ranskikset.

Tällaisesta jatkuvan valituksen tilasta olen saanut itseni kiinni. Ajattelen ruokaa ja juomaa ja menetettyjä makuja. Syön myös ihan jatkuvasti. Esimerkiksi tuon ranskisepisodin aikana söin iltapalaa: 150 vuotiaaseen juureen leivottua ruislimppua hummuksella, avokadolla ja oman pihan salaatilla. Ei ole hankala arvata, kumman valitsisin, jos voisin syödä kaikkea...

Yritän nyt itselleni armollisesti ajatella, että tämä itkupotkuraivari on ollut tarpeellinen vaihe uuden ruokavalion aloittamisessa. Luopuminen yleensä sattuu. Aion kuitenkin tehdä korjausliikkeen ja keskittyä iloitsemaan siitä herkullisesta, monipuolisesta ja huomattavan tervellisestä ruoasta, jota saan syödä. Ja keskittyä niihin asioihin, jotka toivat sisältöä elämään aikaisemminkin. Muistaakseni olen jotain muutakin harrastanut kuin syömistä.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Joogaa ittes mukavaks!


Jokainen minut tunteva tietää, että olen Suorittaja. Teen paljon asioita, monen mielestä (minä mukaanlukien) vähän liikaakin, innostun ja suoritan. Teen kaiken vähän paremmin kuin olisi pakko; myös sellaiset asiat, joiden ei välttämättä tarvitsisi mennä ihan pilkulleen. Vaadin itseltäni paljon ja kaikenlainen epäonnistuminen nakertaa mielenrauhaani.

Suorittajan persoonallisuus aiheuttaa kantajalleen kaikenlaisia kivoja taitoja ja tilanteita, ihmisiä ja todistuksia... Mutta myös uupumusta, loppuunpalamisia ja pahimmassa tapauksessa kroonisen masennuksen.

Siksi minä joogaan.

Olen flirttaillut joogan kanssa teini-ikäisestä saakka. Aloitin ja lopetin astangajoogan jossain vaiheessa. Pidin joogatunneista, joilla hiki virtasi ja fyysinen kehittyminen oli nopeaa. Jokin siinä kuitenkin omalla kohdallani tökki. Astangakokeilun jälkeen ajelehdin opettajalta toiselle, joogasin kotona ja ohjatuilla tunneilla.

Viime talvena löysin oman opettajani. Menin vierailemaan joogaopettajakoulutuksessa, jossa tantraguruni luennoi. Osallistuin aamujoogaan opettajaopiskelijoiden kanssa. Vaikutuin siitä, miten kaiken ikäisiä ja fyysisesti erilaisia ihmisiä joogasali oli täynnä. Sulassa sovussa kaikkien kehot päätyivät yhteisiin asanoihin. Ketään, kaikkein vähiten opettajaamme, ei kiinnostanut, miten suoriudun, vaikka hyppäsin mukaan vain viikoksi kesken pitkän koulutuksen. Se oli ihanaa!

Riitti, että osallistuin. Tietenkin sain ohjausta. Kehityin. En kuitenkaan kehittynyt paremmaksi kuin joku toinen, enkä jäänyt huonommaksi. Ymmärsin jotain, mikä on muuttanut koko ajattelutapani joogasta. Ja elämästä.

Joogassa ei voi olla hyvä tai huono.

Jooga ei tapahdu hyvä-huono -akselilla. Tavoitteet eivät ole asanoiden oikeaoppisuudessa, nopeassa kehittymisessä tai missään muussakaan mitattavassa asiassa. Kaikki tavoitteet palautuvat harjoittamiseen. Kun tekee, tavoite on saavutettu. Nautin siitä, ettei joogassa tule koskaan valmiiksi. Nautin tavoitteiden asettamattomuudesta. Nautin siitä, että kukaan ei mittaa edistymistäni. Saan tehdä tekemisen vuoksi ja olla olemisen vuoksi.

Kaikki fyysinen ja henkinen edistyminen joogassa on tapahtunut irroittamisen kautta. Fyysisesti turhista lihasjännityksistä irrottaminen saattaa kehon asentoon, joka vielä äsken pelotti. Henkisesti irrottaminen liittyy usein pakkoon vääntää itseään johonkin, mihin keho ei ole valmis ja hyväksymään kehon, mielen ja tilanteen rajat sellaisinaan.

Irroittaminen on Suorittajan suurin oivallus. Elämä on aika paljon helpompaa, kevyempää ja vapaampaa, kun laittaa omat ja muiden odotukset hyllylle ja elää menemään. Kohtalotoverit: takakireää suorituskeskeistä asennetta on ihan mahdollista lieventää. Irrottamalla olen hengittänyt tieni ulos elämänmittaisesta masennuksesta. Toki siihen tarvittiin muutakin kuin joogaa. Kuitenkin omaan ja muiden kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyminen on ollut tärkein yksittäinen asia, joka on saatellut minut tähän päivään.

Tule olemaan suorittamatta! Elokuun puolessa välissä nautitaan hathajoogasta, meditaatiosta, luovuudesta ja tantra-ajatuksista viikonlopun verran. Retriitissä on vielä tilaa. Tervetuloa!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Mikä ihmeen tantra? Mikä ihmeen elämä?

Hei tervetuloa Tantraelämään!

Tantraelämää on hajanainen mustiinpano elämästä, jota raamittaa tantrafilosofia.



Tantra on hyvin henkilökohtainen polku. Sitä ei opiskella kirjoituksista (vaikka niitäkin toki löytyy), vaan opettajan opastuksessa. Olennaista on harjoittaminen ja henkilökohtainen kokemus. Ajatuksena on, että kaikki sisältyy kaikkeen. Olemme jokainen pieniä maailmankaikkeuksia ja kannamme sisällämme vastausta kaikkeen.

Ymmärryksemme ja kaikkeuden välillä häslää mieli, joka luo kaiken paskamaisen ja hankalan elämässä. Mieli osaa myös hienoja asioita, mutta kouluttamattomana se on kuin irrallaan juokseva huonotapainen kakara, joka tekee mitä huvittaa. Tantran tarkoituksena on saada mieli hallintaan, palvelemaan jatkuvan sähellyksen sijaan. Se tasapaino, jonka mielenhallinta tarjoaa, on ehkä siisteintä ikinä.

Oma polkuni tantran parissa on tuonut tähän elämään niin paljon riemua ja oivalluksia, että sen jakaminen tuntuu välttämättömyydeltä.



Tantran harjoituksen lisäksi opiskelen hathajoogaopettajaksi, työskentelen soveltavan teatterin, erityisesti lastenteatterin parissa, olen viisivuotiaan lapsen äiti ja tasapainoilen suomalaisen ja intialaisen kulttuurin välissä etsien henkistä kotia molemmista.

Kirjoittelemisiin!